Timo Jeskanen: Modernien rakennusten peruskorjaussuunnittelusta

Edellisten vuosikymmenien rakentamisen ja arkkitehtuurin arvon ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia. Uusrenessanssipalatsien ja jugendlinnojen merkitystä ei nykyään enää kiistetä, mutta vielä 1960-luvulla oli toisin. Nyt puolestaan 1900-luvun jälkipuoliskon rakennuskantaan suhtaudutaan usein vain välineellisestä näkökulmasta. Arvotuksessa painottuvat toiminnalliset, tekniset ja taloudelliset seikat.

Mutta jos me emme nyt kohtele hyvin viimeisten vuosikymmenien aikana rakennettuja talojamme, ei meillä 50 vuoden kuluttua ole rakennusperintöä 1900-luvun jälkipuoliskolta, ja siltä osin yhteisessä kulttuurimuistissamme on aukko. Kyse ei ole pelkästään kansallisista tai kunnallisista merkkikohteista kirkkojen tai koulujen tapaan, vaan myös aikanaan hyvin suunnitelluista arkirakennuksista kuten toimisto- ja asuintaloista. Ympäristömme kannalta ei ole samantekevää, miten niitä korjataan.

Rakennussuojelu tuntuu olevan aina vähän myöhässä. Vaikka uudemman rakennuksen kulttuurihistoriallinen arvo olisikin asiantuntijoiden tiedossa, se ei useinkaan ole päivittynyt asemakaavamääräyksiin eikä rakennuksella ei ole virallista suojelustatusta. Ymmärrys rakennusten arvosta ei ole noussut, ennen kuin ne jo tulevat peruskorjausikään. Tämä voi vaikuttaa ratkaisevasti hankkeelle asetettaviin kokonaistavoitteisiin sekä keinoihin, joilla nämä tavoitteet saavutetaan.

Modernin aikakauden rakennusten korjaussuunnittelussa pätee sama yleisperiaate kuin vanhempien suhteen. Rakennuksen ominaispiirteet tulee tunnistaa ja ottaa huomioon. Tämä vaatii paitsi arkkitehdin myös muiden suunnittelijoiden tutustumista rakennukseen, vanhoihin suunnitelmiin ja käyttöhistoriaan. Suunnittelussa tulee ottaa huomioon paitsi hankkeelle asetetut toiminnalliset, tekniset ja taloudelliset tavoitteet, myös itse rakennuksesta lähtevät näkökohdat. Näitä näkökohtia suunnittelijoiden tulee käydä läpi yhdessä ja välittää tiedoksi myös tilaajan ja käyttäjän suuntaan, jotta hankkeelle asetettavat tavoitteet ja niistä seuraavat suunnitteluratkaisut muodostavat luontevan kokonaisuuden.

Ulkohahmon ja julkisivujen ohella oleellista on selvittää keskeisten sisätilojen merkitys ja niiden välinen hierarkia. Rakennuksen ominaispiirteet voivat liittyä myös yksityiskohtiin, materiaaleihin ja väreihin. Jotkut rakennukset sietävät enemmän muutoksia kuin toiset. Joitakin voi laajentaa luontevasti, ja jotkut voidaan muuttaa toiseen käyttötarkoitukseen helpostikin. Joka tapauksessa aina on olemassa erilaisia vaihtoehtoja, kuinka korjaus tai muutos voidaan tehdä, ja tavoitteena tulee olla löytää paras ratkaisu paitsi kokonaisuuden kannalta myös kuhunkin paikkaan.

Erityisen suurena haasteena on löytää tarvittavat tilat ja reitit talotekniikalle, jonka määrä on moninkertaistunut viime vuosikymmeninä. Huonekorkeudet ovat usein matalia ja palkit niin tarkasti mitoitettuja, ettei niitä voida reijittää. Ullakkotila on ahdas, jos sitä ylipäätään edes on, eikä vesikatto välttämättä kanna uusien ilmanvaihtokoneiden aiheuttamaa lisäkuormaa. Alkuperäiset alakattotilat ovat pieniä uusille tekniikka-asennuksille. Vaikka 1960-luvulla modulaarisuudesta tuli suunnitelmien mitoitusta ohjaava periaate, se ei useinkaan tarkoittanut helppoa muunneltavuutta. Samaa tiukkaa mitoitusta vain toistettiin koko rakennuksen pituudelta.

Näiden ongelmien ratkaisemisessa tarvitaan kaikkien suunnittelijoiden innovatiivista otetta ja erilaisten vaihtoehtojen tutkimista yhdessä. Helpoimmalta näyttävä ratkaisu ei useinkaan ole kokonaisuuden kannalta luontevin. Kaikilla suunnittelijoilla tulee olla kokemusta vastaavien rakennusten peruskorjaamisesta, ja heidän tulee olla motivoituneita tähän tutkimistyöhön. Kyse ei ole vain oman suunnittelualan haasteiden ratkaisemisesta.

Timo Jeskanen, arkkitehti

31.08.2017

Lisää blogeja: